Segregaatiolla tarkoitetaan asuinalueiden eriytymistä, yleensä tulotason ja/tai etnisyyden mukaan. Kärjistettynä kyse on siis siitä, että toisaalla on hyväosaisten kultahammasrannikoita, toisaalla köyhien ja/tai maahanmuuttajataustaisten ihmisten asuttamia lähiöitä, joissa esimerkiksi työttömyys on korkealla tasolla. Tällaista eriytymistä pidetään yleisesti huonona kehityksenä; miksi, palaan siihen tuonnempana. Ensin kuitenkin lyhyt katsaus historiaan ja nykytilanteeseen.
Kaupungistuminen on Suomessa varsin tuore ilmiö: kaupunkeja oli maassamme pitkään vähän ja ne olivat hyvin pieniä. Varsinainen urbanisoituminen alkoikin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ensin syntyivät suuret ikäluokat, sitten, kun maaseutu ei enää elättänyt heitä kaikkia, osa suuntasi Ruotsiin, osa kaupunkeihin. Tätä painetta hellittämään rakennettiin kasvaviin kaupunkeihin suuria kerrostalolähiöitä, joihin suuret ikäluokat perheineen muuttivat etenkin 60- ja 70-luvuilla. Elämänlaatu näissä uudenkarheissa asunnoissa oli ajan yleiseen varustelutasoon nähden varsin hyvä jääkaappeineen ja juoksevine, lämpimine vesineen. Uusien lähiöiden asukkaat olivat pääasiassa matalasti koulutettuja palkansaajia – koulutustasohan oli Suomessa tuolloin vielä varsin alhainen.
Usein väitetään segregaation käynnistyneen Suomessa 2010-luvulla, jolloin maahamme alkoi saapua aikaisempaa enemmän maahanmuuttajia. Tämä käsitys on virheellinen. Tosiasiassa eriytymisen siemenet kylvettiin jo 1990-luvun lamassa, jolloin työttömyys iski nimenomaan moniin työntekijäammatteihin – juuri sellaisiin duuneihin, joita lähiöiden asukkaat tekivät. Ja kun lamasta pikku hiljaa noustiin, lähiöiden työllisyys ei koskaan palautunut samalle tasolle. Kun sitten vähävarainen maahanmuuttajaväestö asettui näiden alueiden edullisiin asuntoihin, syveni eriytymisen kierre.
Eriytyminen on jatkunut 2000-luvulla, ja se on saanut uusia sävyjä: mukaan on tullut hyväosaisen väestön poismuutto huono-osaisiksi tulkituilta alueilta. Siinä, missä muilta alueilta muutetaan usein pois muuttuneiden asumisen tarpeiden vuoksi (kuten perheellistymisen), muutetaan huono-osaisista lähiöistä entistä enemmän pois sosiaalisten syiden vuoksi. Muuttajat kokevat alueensa turvattomaksi, epäsiistiksi ja sen maineen huonoksi. Oma kysymyksensä on koulujen merkityksellä: etenkin keskiluokkaiset vanhemmat kernaasti kilpailuttavat lastensa opinahjoja, ja sosioekonomisesti matalalla alueella olevat, maahanmuuttajavaltaiset koulut nimetään helposti vähemmän houkutteleviksi – opetuksen laadulla tai fasiliteeteilla ei tämän pohdinnan kanssa ole mitään tekoa.
Taloudellisten tekijöiden lisäksi segregaatiolle voidaan nähdä myös asuntopoliittisia syitä. Verrattuna moniin muihin europpalaisiin kaupunkeihin on Helsingin asuntokanta pientä: yksiöitä on asuntokannasta huomattavan suuri osuus. Viime aikoina lisäksi Helsinkiin on rakennettu paljon kaupallista vuokra-asumista. Pienet vuokra-asunnot päätyvät lähinnä pienituloisille yksinasuville, mikä yksipuolistaa alueiden väestöä. Lisäksi pienissä asunnoissa vaihtuvuus on suurta, minkä monet myös kokevat häiritseväksi. Niin ikään vuokratalokorttelit houkuttelevat asukkaikseen maahanmuuttajataustaista, haavoittuvassa asemassa olevaa väestöä, mikä myös saa valkoiset keskiluokkaiset alueita välttelemään.
Kaikesta tästä syntyy alueille stigmaa, joka saa hyväosaisemmat paitsi muuttamaan pois alueilta, myös välttelemään niitä alun alkaenkin. Ja vaikka maine usein on liioiteltu, etenkin huono-osaisten alueiden maine Suomessa kyllä pohjautuu ihan faktoihin esimerkiksi asukkaiden matalasta sosioekonomisesta asemasta ja korkeasta työttömyydestä. Näin maineesta tulee helposti itseään toteuttava ennuste. Kuitenkin on olennaista huomata, että vaikka alueilla asuvat tunnistavat maineen, he eivät sitä aina kaikin osin hyväksy vaan toteavat alueensa olevan ”mainettaan parempi”. Erityisen hyvin huono-osaisissa lähiöissä viihtyvät keskiluokkaiset, joille niissä asuminen on aktiivinen valinta; pienituloisemmilla harvoin on mahdollisuutta muuttaa muualle.
On kuitenkin tärkeää huomata, etteivät asuinalueiden erot ole automaattisesti kielteinen asia. Kaupunkimaiseen elämäntapaan voi katsoa kuuluvan moninaisuutta, joka voi näkyä myös asuinalueiden erilaisina asukasprofiileina ja toimintakulttuureina. Kuitenkin syvenevä eriarvoisuus tuottaa monenlaisia ongelmia. Ensiksikin tiedetään, että kasautuva huono-osaisuus tuo muassaan erilaisia sosiaalisia ongelmia, kuten häiriökäyttäytymistä ja rikollisuutta. Vaikka tällainen käytös ei “tartu” (kuten joskus on väitetty) on kynnys rikollisuuteen kuitenkin matalampi alueilla, joilla sitä esiintyy ennestään enemmän. Voidaankin puhua niin sanotusta naapurustovaikutuksesta: paitsi, että ihmiset vaikuttavat asuinalueeseensa, asuinalue vaikuttaa ihmisiin. Suomestakin on tutkimusnäyttöä siitä, miten huono-osaisemmilla alueilla esimerkiksi työttömyysjaksot pitkittyvät helpommin.
Toinen iso ongelma on se, että sosioekonomisesti matalammilta alueilta usein katoavat palvelut. Kun kaupunki säästää ja keskittää toimijoitaan, joutuvat usein kärsijöiksi ne, joilla ei ole toimivia lobbausverkostoja tai muita mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi uhka koulun lakkauttamisesta hyvinvoivalla alueella poikii usein suoranaisen kansanliikkeen adresseineen, somekampanjoineen ja mielipidekirjoituksineen: lähiön ihmiset eivät välttämättä osaa näin toimia, ja vaikka osaisivatkin, heitä ei kuunnella. Yksi tärkeä keino segregaation ehkäisyyn ja sen vaikutusten torjumiseen olisikin asukasdemokratian lisääminen. Monet lähiöiden asukkaat kokevat, ettei heidän äänensä kuulu riittävästi päätöksenteossa eikä heidän arkisia huoliaan ja ehdotuksiaan alueensa kehittämiseksi oteta tosissaan.
Kolmas, ja koko yhteiskuntaa koskeva ongelma, on se, että kun asuinalueet eriytyvät, eriytyvät myös elämäntodellisuudet – ja kun emme tunne toisiamme ja heidän arkeaan, on meidän vaikea myös ymmärtää heidän tarpeitaan. Tästä ilmiöstä voidaan puhua empatiakuilun ja solidaarisuusvajeen käsitteillä. Ne tarkoittavat sitä, että kun ihmiset eivät enää ole kanssakäymisessä toisenlaisten ihmisten kanssa, heidän on vaikea kokea heitä kohtaan myötätuntoa. Jos ei koskaan tapaa köyhiä, on helppo kuvitella, että köyhyys on vain heidän oma vikansa – puhumattakaan vaikkapa päihdesairaudesta tai työttömyydestä. Ihmiset jakautuvat meihin ja muihin, ja ne muut toiseutetaan.
Tällä on monenlaisia vaikutuksia yhteiskuntaan. Ensiksikin me vastaan muut -ajattelu tuottaa turhaa vastakkainasettelua, syyllistää ihmisiä omasta tilanteestaan, sementoi ja syventää eroja. On tärkeää huomata, että vaikka eriytyminen vaikuttaa sekä sosioekonomisen hierarkian ala- että yläpään ajatteluun, vain hyväosaisilla on mahdollisuus jalostaa tämä politiikaksi. Huono-osaisten täysin ymmärrettävä herraviha kanavoituu korkeintaan äänestyskäyttäytymiseksi, jos siksikään – eivätkä tulokset ole aina niitä, joita tilattiin. Voi sanoa nykyhallituksen toteuttavan empatiakuilua omassa politiikassaan tavalla, jota ei ole ennen nähty. Tämä taas voi johtaa yhteiskunnalliseen passivoitumiseen, mikä syventää eriarvoistumisen kierrettä.
Miten segregoitumista sitten voisi ehkäistä? Usein Suomessa on etsitty keinoja kaavoitus- ja asuntopolitiikasta, ja se onkin erinomainen lähtökohta. Samoille alueille tulisi rakentaa niin vuokra- kuin kovan rahan asuntoja sekä tuettua asumista, ja asuntojen olisi oltava eri kokoisia. Tästä puhutaan sosiaalisena sekoittamisena. Kaikilla alueilla pitäisi voida asua niin suurperheen kuin yksinasuvan. Kun asuntoja on monenlaisia, ovat myös niiden asujat monenlaisia. Lisäksi asuntojen tulisi olla laadukkaita ja viihtyisiä – sellaisia, joihin ihminen haluaisi muuttaa muutenkin kuin pakosta. Alueilla pitäisi myös olla laadukkaita palveluita, kuten terveys- ja sosiaalihuollon yksiköitä, päiväkoti ja koulu, ja julkisen liikenteen pitäisi olla kattavaa. Palveluissa pitäisi myös osata huomioida alueen erityispiirteet, kuten runsas eläkeläis- tai maahanmuuttajaväestö, ja räätälöidä palveluita tarpeiden mukaisiksi.
Alueen viihtyisyydessä ja houkuttelevuudessa vihreydellä on suuri rooli. Lähiöissä pitäisi olla vähän alueesta riippuen lähimetsiä, puistoja, pienempiä viheralueita tai edes yksittäisiä puita. Paitsi, että ne vähentävät ilmastonmuutoksen vaikutusta, niillä on myös yhteisöllisyyttä vahvistava rooli: puistoissa vietetään aikaa ja seurustellaan.
Koulun merkitys alueiden vetovoimassa on suuri, ja pitkät koulumatkat karkottavat perheitä. Kuten aiemmin kirjoitin, oletukset koulujen torjuttavuudesta eivät Suomessa perustu opetuksen laatuun vaan sanaan, jota inhoan, mutta joka tässä yhteydessä on perusteltu: oppilasainekseen. Vanhemmat siis usein valikoivat lapsilleen ensi sijassa mieleisempiä kavereita, eivät parempia opettajia. Koska tämän ajatusmallin muuttaminen on vaikeaa, on Helsingissäkin päädytty tekemään lähiökouluista houkuttelevampia keskiluokkaisille vanhemmille esimerkiksi painotetun opetuksen tai monipuolisten kielivalintojen avulla. Tämä onkin hyvä, ja toimintamallia on syytä jatkaa tulevaisuudessakin – kuitenkin niin, että varmistetaan ihan kaikkien (myös työväenluokkaisten, maahanmuuttajataustaisten ja köyhien) lasten mahdollisuus päätyä painotettuun opetukseen. Lisäksi kaupunki on tukenut lähiökouluja tarveperustaisella resursoinnilla (josta joskus on puhuttu positiivisen diskriminaation tukena). Tämä tarkoittaa sitä, että kouluille, joissa on paljon vähän koulutettujen ja maahanmuuttajataustaisten perheiden lapsia, annetaan lisärahaa, jolla koulut voivat esimerkiksi palkata lisää henkilökuntaa ja siten pienentää luokkakokoja.
Hyvä kaupunki kohtelee kaikkia asukkaitaan oikeudenmukaisesti. Segregaation ehkäisy kannattaa, sillä se ehkäisee syrjäytetyksi tulemista, ylläpitää yhteiskuntarauhaa, turvaa palvelut ja parantaa ihan kaikkien turvallisuutta. Kyse on sekä inhimillisesti että taloudellisesti kestävästä politiikasta. Segregaatio ei ole Suomessa vielä läheskään samaa tasoa kuin esimerkiksi Ruotsissa, mitä selittävät pitkälti viisaat poliittiset päätökset, kuten sosiaalinen sekoittaminen asuntorakentamisessa sekä koulujen yksityistämisen torppaaminen. Olemme kuitenkin etenemässä aivan väärään suuntaan, ja Helsingissä on sanottava tälle kehitykselle stop.
Lähteet
Vaattovaara, M., Joutsiniemi, A., Airaksinen, J., & Wilenius, M. (2021). Kaupunki politiikassa: Yhteiskunta, ihminen ja ihana kaupunki. Vastapaino.
Vaattovaara, M. ym. (2023) Re:Urbia: Lähiöiden segregaatiohaaste ja tulevaisuus. Helsingin yliopisto.