“Nuorissa on tulevaisuus.”
Tätä fraasia kuulee usein kyseenalaistamatta toisteltavan, mutta se ei ole ongelmaton. Ensiksikin: kenen tulevaisuudesta tässä puhutaan? Nuorten itsensä – vai kenties sittenkin meidän vanhempien, jotka myös mielellämme määrittelemme, millainen tuon tulevaisuuden pitäisi olla? Kun aikuiset julkisuudessa puhuvat nuorista, on näkökulma usein toiseuttava ja ongelmalähtöinen.
Tässähän ei tietenkään ole mitään uutta: vanhempien sukupolvien silmissä nuoriso on aina ollut pilalla. Eri sukupolvien näkemykset toivottavasta elämästä saattavat erota toisistaan niin paljon, että nuorten tehtävä aikuisten toiveiden tynnyrinä on toivoton. Ja kun aikuiset vertailevat omaa nuoruusaikaansa nykynuorten elämään ja kuvittelevat sen perusteella voivansa jotain nuorempien ikäluokkien arjesta sanoa, mennään lepikkoon niin että ryskyy. Maailma on muuttunut viime vuosikymmeninä sellaisella vauhdilla, etten itsekään tohtisi oman teiniaikani pohjalta yhtään mitään nykyteinarien elämästä väittää.
Toisekseen: ovatko nuoret arvokkaita ainoastaan joskus myöhemmin? Eikö heillä ja heidän ajatuksillaan pitäisi olla arvoa tässä ja nyt? Sen lisäksi, että nuorten pitäisi itse saada määritellä oma tulevaisuutensa, heillä pitäisi olla oikeus muotoilla myös omaa nykyisyyttään tämänhetkistä enemmän.
Tutkimusten mukaan yhteiskunnallinen vaikuttaminen kyllä kiinnostaa nuoria ja suomalaisten nuorten yhteiskunnallisten asioiden osaaminen on kansainvälisessä katsannossa korkeaa. Sitran tuoreen tulevaisuusbarometrin mukaan nuorin ikäluokka (tutkimuksessa 15-24-vuotiaat) suhtautuu sekä tulevaisuuteen että omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa kaikkein myönteisimmin. Iän myötä myös usko karisee, mikä on itse asiassa aika surullista. Meidän tulisikin vaalia nuorten luottamusta siihen, että yhteiskunta toimii ja että he voivat aidosti olla siihen vaikuttamassa.
Yksi tapa tukea nuorten demokratiauskoa on lisätä ja vahvistaa heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Helsingissäkin on lakisääteinen nuorisoneuvosto, jonka jäsenet valitaan vaalilla. Neuvoston jäsenillä on läsnäolo- ja puheoikeus valtuustossa ja lautakunnissa: varsinaista päätösvaltaa heille ei ole näissä elimissä mahdollista antaa, joten on toimielinten toimintakulttuurista kiinni, miten nuorten avaukset ja kommentit otetaan vastaan. Olisi äärettömän tärkeää, että kaikilla toimialoilla otettaisiin nuoret ja heidän ehdotuksensa vakavasti, ja tähän voi vaikuttaa kehittämällä kulttuuria sisältäpäin.
Myös nuorisoneuvoston edustuksellisuuteen olisi kiinnitettävä huomiota. Tämä tarkoittaa sitä, että vaaleissa asettuisi ehdolle mahdollisimman erilaisia nuoria: eri alueilta, eri vähemmistöihin kuuluvia, eri yhteiskuntaluokista sekä vammaisia nuoria. Tämän kautta myös heidän äänensä välittyisi kaupungin päätöksentekoon. Nuorten kanssa toimivien aikuisten onkin syytä rohkaista ihan kaikenlaisia, vaikuttamisesta kiinnostuneita nuoria asettumaan ehdolle.
Nuorisoneuvosto on kuitenkin vain yksi vaikuttamisen muoto. Helsingissä on käytössä myös Nuorten budjetti, joka on nimenomaan nuorille räätälöity osallistuvan budjetoinnin hanke. Nuoret saavat esittää siinä toteutettaviksi nuorisopalveluihin liittyviä hankkeita, jotka rahoitetaan nuorisotoimen budjetista. Tämä on tietenkin hieno asia, mutta nuoret käyttävät muitakin kaupungin palveluita kuin vain nuorisopuolen toteuttamia. Heillä voisi hyvin olla sanansa sanottavana esimerkiksi liikennejärjestelyistä, kaavoituksesta tai kulttuuripalveluista. Nuoret toki voivat esittää näitä “aikuisten” osallistuvan budjetoinnin OmaStadi-äänestyksessä, mutta tällaiset esitykset eivät usein tapaa menestyä – nuorilla ei ole samanlaista mahdollisuutta rummuttaa aloitteitaan verkostoissaan. Olisikin hyvä selvittää, voisiko Nuorten budjetin käyttöalaa laajentaa koskemaan myös muita toimialoja.
Nuorilla pitäisi olla mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin myös näiden kanavien ulkopuolella. Esimerkiksi koulurakennuksia uudistettaessa olisi tärkeää kuulla myös oppilaiden näkemyksiä, ja osana asukasdemokratiaa ja asukkaiden kuulemista on huomioitava myös nuorten mielipiteet. Esimerkiksi jotkin uudet koulut ja päiväkodit ovat saaneet kritiikkiä siitä, ettei niissä ole huomioitu lasten ja nuorten viihtyvyyttä riittävästi vaan suunnittelu on tehty aikuisten ehdoilla. Helsingissä voitaisiinkin kokeilla ja kehittää tapoja, joilla hyvinkin nuorten lasten kokemukset ja näkemykset voitaisiin ottaa huomioon.
Ja tokihan meillä on vielä yksi paikka, jossa lapset ja nuoret voivat vaikuttaa: oppilaskunnat. Usein oppilaskunnat esimerkiksi järjestävät tapahtumia omissa kouluissaan, mutta mikään ei estä niitä ottamasta isompaa roolia kouluyhteisössä. Tiedän kouluja, joissa oppilaskunnalla on säännöllinen edustus koulun johtoryhmässä, ja oppilaskunnat voivat aivan hyvin tehdä myös esimerkiksi aloitteita koulun kehittämisestä. Tällainen lähelle oppilaiden arkea tuleva vaikuttamistoiminta on myös saavutettavampaa: nuorisoneuvosto voi tuntua kaukaiselta ja viralliselta, mutta oma, tuttu koulu on tutumpi toimintaympäristö. Tämä toki vaatii sitä, että myös opettajat ottavat nuoret ja heidän pyrkimyksensä vakavasti.
Lasten ja nuorten tulevaisuususkon vaalimiseksi tarvitaan myös laadukasta demokratiakasvatusta, jota voidaan tehdä myös yhteistyönä niin kaupungin kuin kansalaistoimijoiden kanssa. Viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan moni opettaja kokee, ettei ole saanut opettajankoulutuksesta riittäviä valmiuksia antaa oppilailleen demokratiakasvatusta. Opettajien merkitys nuorten kiinnittymiselle yhteiskuntaan on suuri, ja olisikin tärkeää, että kaupunki tarjoaisi mahdollisuuksia kasvatusalan ammattilaisten osaamisen kehittämiseen. Tämä voi olla niin koulutusta, yhteistyötä kolmannen sektorin kanssa kuin materiaalien tarjoamista.
Ylipäätään olisi syytä päästää irti ajatuksesta lapsista ja nuorista kyvyttöminä määrittelemään itse omaa arkeaan. Meidän aikuisten on vain osattava tarjota alaikäisille siihen mahdollisuus, sopivat puitteet, riittävästi tukea ja luottamusta.