Usein puhuttaessa kielellisestä syrjimättömyydestä ajatellaan ensiksi joko selkeäkielisyyttä tai eri kielivaihtoehtojen tarjoamista. Kunnan tasolla nämä molemmat ovatkin todella tärkeitä. Viestinnän jopa elintärkeistä palveluista on oltava niin selkeää että ihan jokainen sen ymmärtää, ja tarjolla on oltava myös selkokielinen vaihtoehto. Lisäksi on hyvä tarjota informaatiota olennaisista asioista myös ainakin niillä kielillä, joita kunnassa yleisesti puhutaan.
Kuitenkin syrjimättömyys kielenkäytössä ja viestinnässä on paljon muutakin. Olen kirjoittanut pari vuotta sitten “Syrjimätön kieli – Opas inklusiiviseen kielenkäyttöön ja viestintään” -kirjasen (KSL-Opintokeskus 2022) ja huomattavan moni siinä esiin nostamistani huomioista pätee myös kuntatasolla. Ajattelen, että syrjimättömässä kielessä ei ensisijaisesti ole kyse siitä, mitä sanoja saa käyttää ja mitä ei; aidosti syrjimättömäksi viestijäksi ei opi vain pänttäämällä sanalistoja ulkoa. Sen sijaan siinä on kyse asenteesta, kyvystä kuunnella ja halusta oppia. Siinä on kyse yhteiskunnallisten rakenteiden ymmärtämisestä ja sen hahmottamisesta, miten kielellä voidaan joko pönkittää tai purkaa näitä rakenteita. Ja ennen kaikkea siinä on kyse siitä, että kohtelemme kaikkia ihmisiä kunnioittavasti. Jos haluamme kaikkien ihmisten kokevan kunnan kodikseen ja luottavan siihen, meidän on kiinnitettävä huomiota myös puhetapoihin.
Syrjimätön kieli on kieltä, joka kunnoittaa kaikkien ihmisarvoa. Olennaista tässä on se, ettemme puheissamme oleta ihmisistä mitään ennalta vaan annamme heidän itse kertoa, miten he haluavat itsestään puhuttavan ja mitä he ylipäätään haluavat meille jakaa. Esimerkiksi kasvatuksessa ja sote-palveluissa tämä tarkoittaa sitä, ettemme automaattisesti oleta vaikkapa tietynlaisesta nimestä tai ulkomuodosta seuraavan tietty sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, äidinkieli tai etninen tausta. Ihan kaikenväriset ihmiset voivat olla syntyneitä Suomessa ja ihan kaikenlaiset ihmiset voivat rakastaa ihan ketä vain – tai olla rakastamatta. Ihmisiin ei tarvitse puheessa viitata heidän oletetuista ominaisuuksistaan käsin, vaan jokaisella meistä on tätä varten näppärä tunniste: nimi.
Niin sanotussa sukupuolisensitiivisessä kasvatuksessa kielellä onkin iso rooli. Se tarkoittaa, että kaikki lapset ja nuoret kohdataan ainutkertaisina yksilöinään eikä oleteta heidän olevan tietynlaisia sukupuolensa takia. Ei ole olemassa tyttöjen ja poikien leluja tai värejä, on olemassa vain leluja ja värejä, joista toiset lapset pitävät ja toiset eivät. Tällaisella herkkyydellä on iso merkitys siinä, kokevatko lapset tulevansa hyväksytyiksi sellaisina kuin ovat. Jos tyttölapselle kerrotaan jatkuvasti hänen olevan kiinnostunut “poikien jutuista” ja näin nimetään hänet poikkeavaksi, se voi johtaa paitsi kiusaamiseen, myös hämmennykseen omasta identiteetistä. Niin ikään on syytä välttää puhumasta yleistävästi sukupuolista (vaikka “pojat on poikia” -tyyliin), koska paitsi, että jokainen lapsi toteuttaa sukupuoltaan omalla tavallaan, jokainen lapsi on myös paljon muutakin kuin sukupuolensa. Hyvä on myös muistaa, että lapsille ja nuorille läheiset aikuiset voivat olla mitä tahansa sukupuolta eikä heidän määränsäkään ole vakio. Toki, jos tietää lapsella olevan vaikka kaksi äitiä, heistä voi oikein hyvin puhua äiteinä. Muuten kannattaa ottaa varman päälle ja puhua huoltajista.
Vaikka syrjimätön kieli on paljon muutakin kuin sanavalintoja, on sanoilla silti joskus suuri merkitys: sanoilla voi nimetä asioita ja tehdä niitä näkyviksi. Jos kunta esimerkiksi tarjoaa erilaisissa lomakkeissaan sukupuolivaihtoehdoiksi ainoastaan miehen ja naisen, se sulkee pois ja tekee näkymättömiksi kaikki muut, kuten inter- ja muunsukupuoliset. Tunne näkymättömyydestä on inhottava ja mitätöivä, eikä – tämä on erityisen olennaista – lisävaihtoehtojen tarjoaminen haittaisi yhtään ketään. Niin ikään gynekologisia palveluita tarvitseva muunsukupuolinen saattaa kokea outona asioimisen “naistentautien poliklinikalla”. Kielellisen syrjinnän huomaaminen vaatiikin, että osaamme tarkastella yhteiskunnallisia hierarkioita ja rakenteita, joista oletus kaksinapaisesta eli binääristä sukupuolesta on todella sitkeä. Vasta ymmärtäessämme tuon oletuksen keinotekoisuuden osaamme sitä lähteä purkamaan ja valita sanamme toisin.
Kielellä voidaan myös tukea toimijuutta tai vaihtoehtoisesti passivoida. Jos puhumme jatkuvasti seniori-ikäisistä ihmisistä ainoastaan hauraina hoivan tarvitsijoina, unohdamme näiden ihmisten elämäntodellisuuksien moninaisuuden. Vaikka moni korkeaan ikään ehtinyt tietenkin tarvitsee paljon palveluita ja tukea, on puhuminen pelkästään passiivisista hoivan kohteista syrjäyttävää ja toiseuttavaa. Erään suomalaisen tutkimuksen mukaan huomattava osa senioreista kokee esimerkiksi sanan “vanhus” epämiellyttäväksi eikä haluaisi sitä itsestään käytettävän; se yhdistyy sellaiseen heikkouteen ja haurauteen, joka ei tunnu omalta. Niin ikään nuorista puhuttaessa kuulee usein monenlaista huolipuhetta, vaikka nuoret ovat paljon enemmän kuin mahdollinen ongelmien lähde.
Kieli kytkeytyy myös ajankohtaiseen segregaatiokeskusteluun siten, että tekemällä kielellisiä valintoja voimme muokata eri alueista syntyviä mielikuvia. Tässä olennaista on myös antaa vaikkapa lähiöiden asukkaiden kertoa itse arjestaan, tarpeistaan ja toiveistaan; jos ylhäältäpäin määritellään tietyt alueet ongelmallisiksi, siitä tulee helposti itseään toteuttava ennuste.
Kielellinen syrjimättömyys koskee kuntaa siksikin, että sen olisi oltava ihan kaikille työntekijöilleen turvallinen duunipaikka. Paitsi, että kunnassa ei tule suvaita minkäänlaista syrjintää palveluiden käyttäjiä kohtaan, ei myöskään kielellistä sortoa työyhteisöissä tule sallia. Yhteisöjen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnittelussa on otettava huomioon myös kielelliset käytännöt ja sisällytettävä ne myös turvallisempien tilojen ohjeistuksiin. Luonnollisesti on myös pyrittävä sukupuolittamattomiin työnimikkeisiin.
Syrjimätön kieli voi tuntua kuntapolitiikassa lillukanvarrelta. Kuitenkin, jos aidosti haluamme ihmisten viihtyvän kunnassa, on kuntatoimijoiden velvollisuus pyrkiä siihen, että jokainen kokisi olevansa tervetullut. Ja parastahan tässä on, ettei puhetapojen korjaaminen maksa itsessään mitään! Tietenkin tavoite myös kielen tasolla syrjimättömästä kunnasta vaatii koulutusta, valistusta ja mahdollisesti materiaaleja, mutta kunnan budjetissa tämä olisi joka tapauksessa aivan murusia. Jos ja kun tavoitteenamme on kuntalaisten hyvinvointi, kielellinen syrjimättömyys on ehdottomasti helpoimpia ja halvimpia keinoja sitä kohti edetessä.